Joulu se onkin mahtavaa aikaa näin parisuhteettomuuden kannalta.

Tässä on taas pari päivää tullut mietittyä kaikenlaista. Ja tuon marraskuun kirjoituksen jälkeen on tapahtunutkin yhtä sun toista.

Itsenäisyyspäivän aikoihin olin reissussa, ja tuli nähtyä L:kin ekaa kertaa 2 kuukauteen. No, ihan kivasti se meni, nukuttiin pari yötä vierekkäin vaikka olin päättänyt etten enää sen kanssa ala millekään. Niin, kuinkahan monta kertaa sekin on tullut sanottua... Aina siinä kuitenkin käy niin, että L:n viereen päädyn, vaikka sanoisin mitä. Ei sitä voi vastustaa kun sen näkee. Keneenkään en ole ikinä sellaista himoa tuntenut. Kai se johtuu osaltaan siitä, että tiedän etten saa sitä koskaan kokonaan.

Ja kuten arvata saattaa, tuon reissun jälkeen tuli taas ihan järjetön vitutus ja ahdistus, että tämänkö verran mulla vain on selkärankaa... No, syytön L siihen on. Mutta voisi se sanoa suoraan jos sitä ei oikeasti kiinnosta. Toisaalta, mitä sekään auttaisi, kun Mua kiinnostaa kuitenkin! Ja kyllä L:ää kiinnostaa,jos ei muu niin seksi. Ja toisaalta, se sopii mulle ihan hyvin. Tuleehan siinä nyt ehkä hieman hyväksikäytetty olo, mutta milloinpa ei...

No, ehkä ruoskin tässä sekä itseäni että L:ää ihan turhaan. Ei se ole sellainen pinnallinen pelimies. Sillä on vain se paljonpuhuttu Oma Elämä, mistä mulla ei ole tietoakaan. Ei mulla ole mitään muuta kuin aikaa miettiä näitä sotkujani. Pitäisi saada ittensä jotenkin ruotuun, kertokaa miten se onnistuu? Tunnen itteni taas nini tyhmäksi. En L:ekään osaa sanoa ikinä mitään järkevää, selitän turhanpäiväisyyksiä ja sotkeudun omiin sanoihini niin etten lopulta tajua itsekään puheistani mitään.

Positiivinen yllätys oli L:n soitto eilen. Edellisestä puhelusta olikin ties kuinka pitkä aika. Olin perheen luona joulua viettämässä, ja olikin siis jotain kerrottavaa sillekin. Ei sitä ainaista kommenttia että no, kämpällä istun ja katon telkkaa.. Harmittaa niin vietävästi se, että olen tavallaan luovuttanut L:n suhteen. Kun en haluaisi roikkua, ja esitän sille että joo ei haittaa vaikkei 2 viikkoon soitella.. Oikeastihan se repii mut palasiksi. Mihin katosi se että mä voin puhua sille kaikesta? Siihenkö se kaatui, että aloin tuntemaan itseni ääliöksi, kun sille avauduin siitä kuinka yksin täällä oon? Eihän se sitä oikeasti ymmärrä, sillä on laaja kaveripiiri ympäri Suomen, ei sen tarvitse olla missään yksin.

No, nyt olen taas kohta lähtemässä reissuun, ja minimaalinen mahdollisuus olisi nähdä L tuolloin. En kyllä edes haaveile siitä, kun se mahdollisuus on niin pieni. Kyllä se eilen kyseli reissun aikatauluista, muttei omista suunnitelmistaan puhunut mitään. No, parempi ehkä niin ettei nähdä.

Tai en minä tiedä.

...Ja otsikko johtuu siitä, että sentencedin kyseinen biisi kuuluu juuri nyt.

Ja ehkä vähän siitäkin, että nyt on ihan järjetön vitutus. En edes muista mitä oon viimeksi kirjoittanu, mutta ööh.. En ainakaan vierailustani L:n luona ole raportoinut? Ok, kivaa oli ja silleen, mutta menin sitten typerä akka kysymään että mikäs tämä meidän homma on.. No, tiesinhän minä, mitä sieltä vastaukseksi tulee, ja silti kehitin siitä kunnon itsesäälimasennukset siitä itelleni. Pari viikkoa kesti, ennekuin sain itseni taas ruotuun. Noh, nyt sitten olen Yrittänyt saada itteäni tottumaan ajatukseen, että meistä ei ikinä mitään koskaan tule, mutta arvatkaapa vain, onko onnistunut! Ja vitut.

No, tässä välissä joku exäni hoidoista ehti haukkua mut täysin maanrakoon (baarin vessassa, ei vissiin tiennyt että mä olen kopissa) eikä exäni ole reagoinut siihen mitenkään. Kyrpiinnyin tästä sen verran, etten ole sen kanssa ollut missään tekemisissä useampaan viikkoon. Jos ei osaa olla aikuinen, ei tarvitse olla muhun yhteydessä.

Niin, ja tänään sitten utelin L:ltä hienovaraisesti, että josko hän tulisi käymään mun luona tuossa parin-kolmen viikon päästä, kun on muutenkin menossa ohi tästä.. No, vastaus tuli yhtä hienovaraisesti kuin kysymyskin, eli ei. Ja sekös syö naista. Eli mä olin kuitenkin vain lelu, taas, joka sitten heitetään pois kun kyllästytään. Perkele. Miten hemmetissä tämä voi hajottaa näin paljon, vaikka kokoajan oon "tiennyt" ettei tästä ikinä mitään sen kummempaa tule? Luultavasti L on ollut muhun yhteydessä jne vain velvollisuudentunnosta, koska "aiheutti" mun ja exän eron. No huoh, sanon minä.

Työnhaku hommat kusee, raha-asiat kusee, kaikki asiat kusee pitkin reisiä. No, onneksi on karvakorvat jotka jotenkin pitää mut liikkeessä. Mutta silti, on niin perkeleen paha olla. Haluttaisi olla systerin luona, se ymmärtäisi,ihan täysin. Ollaanhan sitä nytkin yhteydessä joka päivä, mutta ei se ole sama asia. Ei se virtuaaliolkapää ole sama asia kuin fyysinen olkapää, jota vasten itkeä ja raivota.

No, ehkä huomenna on uus päivä, eikä tämä kaikki tunnu niin toivottomalta. ...tai sitten tuntuu.

Hmm, niin, tässä nyt on taas ollut kaikenlaista hässäkkää viime viikkoina. Mainitsemisen arvoisena olkoon mökkiviikonloppu L:n kera. Oli siellä toinenkin "pariskunta", L:n kaveri ja mun siskoni. Ihanaa se oli, ja aika meni nopeesti. Vaikka mulla ahdistikin reissua edeltävinä päivinä..Jotenkin tuli kai taas se suojamuuri päälle, etten satuttais itteeni enempää. No, sitten lopulta kun sinne mökille päästiin, ja L:kin tuli yöllä, ei enää pelottanutkaan yhtään. Oli vaan ihanaa päästä taas pitkästä aikaa toisen kainaloon, mihin mä sovin täydellisesti :) Päivät meni nopeeta, syödessä, ulkoillessa ja muuten vain oleillessa. Ihan liian nopeeta oikeasti.

Ahisti sekin, kun en tiedä mitä tästä jutusta L:n kanssa tulee, vai tuleeko mitään. Onko se aina tätä, että hyvällä tuurilla kerran kuukaudessa nähdään viikonlopun ajan.. No, sitäpä se taitaa olla. Eikä sekään niin mua haittaa. Vaan se, kun en ihan oikeasti tiedä onko se tosissaan. Siis onko ne sen kaikki kauniit sanat totta, tarkoittaako se sitä kun sanoo että se ei halua kuin mut, ja että mun ei tarvitse jakaa sitä kenenkään kanssa. No, päätän tässä vaiheessa olla taas oma hyväuskoinen itseni, ja uskoa kaiken mitä se sanoo. Tuo välimatka tekee sen, että jos sydän särkyy, ei ainakaan tarvitse törmätä toiseen joka kadunkulmassa.

Voihan tietenkin olla, että omalla vouhotuksellani ajan L:n pois. Mökillä höpötin taas varmaan vähän liikaa siitä, kuinka älyttömän ihastunut siihen oon ja niin edelleen. No, kyllä se siihen samansuuntaisesti vastasikin. Mihin taas en oikein osaa suhtautua, viimeiset neljä vuotta kun meni sulkeutuneen ihmisen kanssa, joka tunteistaan puhui vain kahden promillen humalassa.

Exästä puheenollen. Kävin sen kanssa kahvilla tuossa taannoin,en muista kirjoitinko siitä tänne,mutta kuitenkin. Oli siinä vähän vaivautunut tunnelma. Exä kovasti koitti selostaa kaikkea mikä hänen elämässään nyt on niin siistiä. Enkä yhtään epäile, etteikö sillä hyvinkin menisi, mutta osaan lukea sitä kuitenkin sen verran, että olisi sillä jotain avautumisen aihettakin ollut. Mutta tapoihinsa kuuluen, viime hetkellä nielaisi sanansa takaisin. No, ei se minun asiani enää ole selvittää että missä mättää. Varsinkin kun nämä sen dilemmat koskenevat uutta tyttöystävää. Joka by the way ei ollutkaan se joksi luulin. Vaan exän kaverin tyttöystävä, jonka exä sitten reilusti pokasi kaveriltaan. On se mahtava mies. No, on kuulemma saanut välit kaveriinsa korjattua, mutta tämän tyttösen kanssa ei ilmeisesti mene niin hyvin. Kuulemma puhuu toista ja tekee toista. Eli exä on löytänyt kaltaisensa, jospa nyt tietää miltä minusta on tuntunut. Huh, tämähän alkaa kuulostaa katkeralta.. Mutta sitähän mä välillä olenkin, minkäs sille voi.

Kuitenkin, omat asiat on tässä suht hyvin. Kunhan nyt saisi jonkun rodin tähän arkielämään. Tällä hetkellä kaikki pyörii työn ja kämpän välillä. Onneksi on tuo karvainen möykky, joka mua liikuttaa pihalle asti. Ja L, jonka kanssa ollaan päivittäin yhteyksissä. Joka saa mut nauramaan joka päivä. Ja joka saa mut tuntemaan ihan helvetillistä ikävää, mutta tiedänpä ainakin olevani hengissä.

Sisko laittoi viestiä. Se ja L:n kaveri olivat jutelleet, ja päättäneet nyt että eiköhän tässä seurustella ihan oikeasti. No, helppohan niiden on kun asuvat samassa kaupungissa ja näkevät joka päivä.

Onnistuuko kaukosuhteet? Joo, tiedän, ihmisistähän se on kiinni. Ja olin itsekin exän kanssa melkein neljä vuotta kaukosuhteessa, välimatka kuitenkin oli paljon lyhyempi. Se teki tutustumisesta paljon helpompaa, kun kuitenkin joka viikonloppu toista näki. No, voitaisiinhan me L:nkin kanssa nähdä joka viikonloppu, ei nyt sentään eri maissa asuta, mutta siinä menisi molemmilta rahaa ihan tuhottomasti. Ja yhteistä aikaa ei olisi kuin pari päivää, minkä jälkeen menisi monta päivää aikaa toipua matkustamisesta. Huh. Kun sitä haluaisi mutta sitten taas kun tietää kuinka kuluttavaa se alituinen reissaaminen on niin... No, haluaisi sitä silti. Jos vain joku kaukosuhteessa elävä sattuisi tämän lukemaan, mielelläni kuulisin ajatuksiasi!

Enhän mä edes tiedä et seurustellaanko me. Veikkaisin että ei. Tai siis.. Äh, menee taas niin ajatukset solmuun ettei mitään järkiä. Hemmetti.

No, jospa mä muutaman viikon päästä lähtisin L:n luokse..Jos olisi pokkaa sitten jutellasen kanssa näistä mun mietteistä.

Sitäpä on viimepäivät ollut. Kaikki alkoi kun mulla kävi vieraita, sitten eräs nainen, tavallaan sukua, alkoi utelemaan että mitenkä se on sinkkuelämä alkanut sujumaan.. Kun vastasin, että mikäpäs tässä ollessa, ihan hyvin juu, jatkoi hän että "Näin muuten sellaista unta että sinä ja Ex palasitte yhteen!" Tämä siis selitettynä hyvin innostuneella äänellä. Tässä vaiheessa meikäläisellä alkoi hieman jo ketuttamaan moinen, ja tuumasinkin että mitäs mokomia painajaisia näät. No, hommahan ei loppunut siihen. Seurasi utelua siitä, onko Exän vanhemmat olleet muhun yhteydessä, ja kaiken kruununa kysymys: "Onko kertaakaan käyny mielessä että palaisitte yhteen?"

Nyt alkoi mun päässäni kiehua...Mutta koska tiedän, että tämä ihminen on ihan oma persoonansa, päätin olla päästämättä höyryjä siinä paikassa. Ehkä olisi pitänyt, kun nyt tämä vitutus ja ketutus on jatkunut jo pari päivää. No, siihen liittyy kyllä paljon muutakin kuin tuo kommentointi. Esim. tänään sain selville että työpaikka, josta olen elätellyt toiveita, tuskin palkkaa mua.. Se söi kyllä naista, kun on tosissaan ajatellut että kun sen paikan saisi, pääsisi pois ja aloittamaan uutta elämää. Nyt kaikki tuntuu pysähtyneen paikoilleen, kaikki ahdistaa. Luulin jo että tästä päästiin, mutta ei näköjään.

Yhtäkkiä on alkanut ajatella että mitä kaikkea exän kanssa on tehnyt. Kaikki paikat täällä on sellaisia, missä oon sen kanssa ollut. Huh, neljässä vuodessa ehtii. En haluaisi tämmöisiä miettiä, muttakun ne ajatukset tunkevat ittensä läpi väkisin. Eivätkä nämä ole mitään "oi niitä hyviä vanhoja aikoja"-muisteloita, vaan lähinnä päällimmäisenä on se tunne, se ahdistus minkä tunsin jo alkuaikoina aina välillä.

Olisi paljon muutakin kirjoitettavaa, mutta nyt ei jaksa. Jatkan sitten kun siltä tuntuu. Luultavasti viikonlopusta tulee pitkä ja tylsä, kun ei sitä työhaastattelua tullutkaan.

Niin,hassuahan se on. Tuossa ajattelin, että en tosiaankaan puoli vuotta sitten olisi suostunut uskomaan, että sinkuksi heittäytyisin. Vaikkakin, kyllä jossain alitajunnassa oli häiritsevä kutina, että niin tulee tapahtumaan.

Vaikka edellisistä kirjoituksista voi saada sellaisen kuvan, ettei ero varsinaisesti ottanut koville, niin kyllä se otti. Välillä. Paljolta kuitenkin säästyin, kiitos läheisteni ja erityisesti Erään Ihmisen. Kutsuttakoon häntä tästälähtien vaikka L:ksi.

Kuten sanottua, olen pelännyt yksin jäämistä. Suorastaan vainoharhaisesti. Viimeisen kahden vuoden aikana usein on päässäni ollut joku piru joka on huutanut: Yksin et ole mitään, et osaa elää yksin, ahdistut, masennut, tulet hulluksi. Mutta kas vain, vaikka luulin että eron myötä tuo piru ottaa avukseen vielä megafoninkin, on se pysytellyt aikalailla hiljaa. Joskus se on jotain epäilyksen siemeniä mieleeni kuiskaillut, mutta olen saanut sen vaiennettua. Tästä olenkin erityisen ylpeä. Olen voittanut omat pelkoni, ja osaan käsitellä ahdistustani,ainakin toistaiseksi. L:llä on tässäkin asiassa iso vaikutus. Sen puheet ovat tuoneet mulle kauan kadoksissa ollutta itseluottamusta takaisin. Aluksi pinttyneenä kyynikkona ajattelin, että se on vaan pelimies, se luulee hurmaavansa mut noilla sen herkillä puheilla, ja sitten kaataa mut sänkyynsä ja potkii aamulla porraskäytävään.

No, niin ei käynyt... En kuitenkaan uskalla edes haaveilla, että meille jokin seurustelusuhde kehittyisi, vaikka toisiamme kohtaan tunteita onkin. En vain osaa vielä keskittyä täysillä toiseen ihmiseen, nyt on se aika jolloin mun pitää hetken keskittyä täysillä itteeni. Ja silti, jokin pieni piru taas kuiskaa: mutta ehkä... Niin.. No, aika sen näyttää, en halua siitä repiä stressiä enemmän kuin on pakko.

Mutta on se hassua, miten elämän rankin päätös voi tehdä näin onnelliseksi. Koska sitä mä nyt olen, pohjimmiltani. Ainahan sitä nyt jotain valittamista löytää, mutta verrattuna entiseen. Mun ei tarvitse hermoilla enää toisen ihmisen takia, sitä oon tehnyt todella pitkään. Välillä tulee sellaisia helpotuksen tunteita, että tekisi mieli kiljaista!

Jos tätä sekavaa sepustusta joku käy lukemassa, laitahan kommenttia. Mielelläni kuulisin myös samassa tilanteessa olevien mielipiteitä ja kertomuksia!

Noniin..

Eron jälkeen on siis ollut vaikka ja minkälaisia tunnetiloja. Heti kun päätös oli tehty, olo oli helpottunut, ja samaan aikaan hieman ahditunut. Exä asui vielä n. viikon samassa kämpässä, ja kun mulla oli reissuun lähtö, hän meni vanhempiensa luo. Reissussa kotiasiat unohtuivat erittäin hyvin,sattuneesta syystä. Olimmehan majoittuneena juuri sen ihmisen luo, joka sai mun silmäni lopullisesti avautumaan, ja tajuamaan että parempaakin on olemassa. Silti, taustalla oli hämmennystä ja epävarmuutta.

Ennen tuota reissuunlähtöä, hetken oli sellainen fiilis että herrajumala, olenko ihan täysi ääliö, kun heitän pitkäaikaisen suhteen menemään muutaman illan takia. Onneksi eräs ystäväni tuli luokseni terapioimaan, ja hänkin oli sitä mieltä, että täysin oikean ratkaisun tein. Tätä mieltä ovat myös kaikki muutkin läheiseni. Ja minä itsekin,lopulta. Tajusin, ettei tässä ole kyse muutamasta illasta, vaan useammasta kuukaudesta. Ei niitä ongelmia, mitä minulla ja exälläni oli, olisi pystynyt selvittämään ikinä. Ehkä heti silloin kun niitä alkoi tulla, mutta siinä vaiheessa sitä vielä luuli, että ne katoavat itsestään. No, aika opetti ettei niin tule ikinä käymään. Ja siinä vaiheessa parista ongelmasta oli kehittynyt sata lisää.

Suurin ongelma oli kommunikaation puuttuminen. Ja erilaiset käsitykset parisuhteessa elämisestä. Itse yritin exälle selittää, mitä tarvitsen, ja ottaa selville, mitä hän haluaa. Mutta jostain syystä, ei hän osannut suhtautua näihin keskusteluihin. Lopulta väsyin yrittämään puhumista, kun se ei toiselta selvästikään onnistunut. Kirjoitin kymmeniä kirjeitä, missä yritin selittää asioita, joihin en voinut vaikuttaa. Pyytelin anteeksi asioita, joita ei olisi tarvinnut. Esimerkkinä tästä, pyysin mm. anteeksi sitä, etten osaa olla hänelle sitä mitä hän haluaa. Mutta miten olisinkaan voinut olla, kun hän ei itsekään tiennyt mitä tahtoo? Nyt en voi kuin ihmetellä, miksi olen ollut niin alistuva ja anteeksipyytävä. No, tiedänhän minä sen. En halunnut jäädä yksin.

Ajan myötä näistä erinäisistä ongelmista syntyi hirvittävää mustasukkaisuutta. Minun puoleltani, tietenkin. Eikä täysin syyttäkään, sain kuulla pikkulintujen laulavan hyvin epämääräisiä asioita poikaystävästäni. Mutta koska pelkäsin, että ne ovat totta, ja joutuisin ratkaisun eteen, en kysellyt mitään. Enintään humalassa saatoin alkaa avautumaan, ja senhän tietää, että sitten se menee hirveäksi huudoksi josta ei ole mitään hyötyä. Tämä puhumattomuus aiheutti suunnatonta ahdistusta, joka purkautui sitten vähemmän oikeutettuina tekoina. Kerran reissussa ollessani, menin humalassa suutelemaan toista miestä. Vain ja ainoastaan suutelemaan, ja kaduin sitä saman tien. Koska haluan olla rehellinen, kerroin tästä poikaystävälleni. No, suhtautumisen arvaa. Hän halusi miettiä asiaa, pitää taukoa. Olin tässä vaiheessa täysin paniikissa, mutta enpä voinut muuta kuin suostua. Kaksi viikkoa odotin, mitä tuleman pitää. No, erotahan hän halusi. Tämä oli kova pala, mutta päätin, että selviän. Ja niin selvisinkin, tavallaan. Muutin toiseen kaupunkiin, ja jatkoin elämääni muutaman kuukauden.. Kunnes poikaystäväni alkaa haikailemaan minua takaisin. Itseasiassa hyvin pian eron jälkeen. Pysyin lujana, hetken.

Puolen vuoden päästä olin kuitenkin ihan kypsää kauraa, ja muutin takaisin kotikaupunkiini, tosin vanhempieni luokse. Tästä alkoi sitten "uusi ja ihana" elämämme. Exällä oli armeijaan lähtö puolen vuoden päästä takaisinpaluustani, ja siinä vaiheessa kaikki oli vielä ihan hyvin. Mutta pikkuhiljaa vanhat ongelmat alkoivat nostaa päätään. Päätin kuitenkin sinnitellä ja purra hammasta, sillä olihan meillä aina silloin tällöin hyviäkin aikoja. Vuoden päästä poikaystävä pääsi armeijasta, ja ajattelin, että nyt pääsemme ihan oikeasti elämään yhteistä elämää. Aloin etsiä meille asuntoa, poikaystävän kotikaupungista, vaikka minulla on työpaikka omassa kotikaupungissani. Löysinkin ihanan asunnon, ja muutimme yhteen. Taas ajattelin, että asiat muuttuvat paremmiksi. No, eihän siinä niin tietenkään käynyt... Sama puhumattomuus jatkui, poikaystävä oli jatkuvasti töissä. Minä kuljin kimppakyydillä töissä toisessa kaupungissa, ja illat sain olla kotona kahdestaan kissani kanssa. Ja ahdistus kasvoi.

Sitten sain tietää, että poikaystäväni oli eräällä reissullaan kaverin luokse "säätänyt" baarissa jotain jonkun toisen naisen kanssa. Tämä tuli täytenä järkytyksenä, vaikka olihan mielessäni käynyt kaikenlaista. Tästä kysyin häneltä, hän tuumasi vain,että oli tanssinut ko. tytön kanssa. Miksi siitä sitten pitää oikein retostella "säätämisenä", mikä minulle on käsitteenä ihan jotain muuta kuin tanssimista? Ahdistus kasvoi aina vain. Lopulta en enää jaksanut.

Eräällä reissullani kesällä tapasin ihmisen, joka sai minut uskomaan siihen, että olen arvokkaampi kuin itse ajattelin. Ei minun tarvitsisi roikkua onnettomana kiinni ihmisessä, joka ei osaa kohdella ihmisiä oikein. Enkä ole päätöstäni pahemmin katunut. Aamuisin nautin siitä, että saan herätä yksin, eikä tarvitse miettiä, mitä vieressä nukkuva ajattelee. Se vapaus, että voin tehdä mitä haluan, olla sitä mitä oikeasti olen, on ollut eron arvoista. Vaikken olisi sitä puoli vuotta sitten uskonutkaan. Nyt olen aloittamassa uutta elämää, suunnittelemassa muuttoa toiseen kaupunkiin ja hakemassa uutta työpaikkaa.

Jos joku ystävistäni tai exäni ystävistä eksyy tähän blogiin, hän minut tästä varmasti tunnistaa. Mutta ei se oikeastaan haittaa, kaikki nämä ajatukset voisin sanoa ihmisille suoraankin. Ja joillekin olenkin.

Anteeksi sekava sepustus, mutta tämä nyt on tällaista ajatusvirtaa. Ja sunnuntaisin ajatus ei oikein kulje ;D

Noniin,näin aluksi on ehkä tarvetta kertoa hieman taustoja..

Olen n. parikymppinen jonkun aikaa sitten eronnut nainen. Viimeisin, ja tällä hetkellä ainoa vakava suhteeni päättyi erinäisiin luottamusongelmiin. Olin seurustellut silloisen poikaystäväni kanssa about 4 vuotta, kun ero tuli. Ehdimme hetken asuakin yhdessä ennenkuin mittani täyttyi. Olin todella siinä uskossa (vielä samana iltana kun "keskustelin" avokkini kanssa ja halusin erota) ja toivossa,että suhteemme kestäisi enemmän tai vähemmän onnellisena loppuun asti, kunnes jokin tuli ja avasi silmäni...

No. tässä vaiheessa aamua mielentilani on sellainen, etten jaksa enkä pysty sen kummemin tätä eroa selvittämään. Sikälimikäli se ketään kiinnostaa, kaikilla on varmasti sen verran ongelmia omasta takaa, ettei lähestulkoon vielä teini-ihmisen mietteet parisuhteista jaksa kiinnostaa. Mutta kuitenkin. Tällähetkellä olen sekä onnellinen vapaudestani, onnellinen uudesta suhteestani (jota ei varmaan uskalla vielä seurusteluksi sanoa) että samaan aikaan katkera noista "menetetyistä" vuosista...Niin paljon olisin voinut tässä ajassa toteuttaa itseäni ja unelmiani, mutta luovuin niistä tämän toisen tähden. No, sainko mitään takaisin? En! Satunnaisia hyviä hetkiä oli tietenkin, mutta näin jälkeenpäin ajatellen, niitä oli ihan liian vähän... Kunpa minulla olisi ollut rohkeutta lopettaa se parisuhde jo aikaa sitten! Mutta menneille ei mitään voi, tosin  niitä voi analysoida aina jälkeenpäin!

Tulossa on siis vaihtelevaa pohdintaa sekä menneistä että tulevista suhteista, elämästä yleensä... Katkeruutta, vihaa, epätoivoa ja vapauden tunnetta sekä onnea, satunnaisilla mitoilla!

Tämä blogi tulee siis olemaan täyttä vuodatusta oman mielenterveyteni puolesta. Kommentit ovat aina tervetulleita!