Noniin..

Eron jälkeen on siis ollut vaikka ja minkälaisia tunnetiloja. Heti kun päätös oli tehty, olo oli helpottunut, ja samaan aikaan hieman ahditunut. Exä asui vielä n. viikon samassa kämpässä, ja kun mulla oli reissuun lähtö, hän meni vanhempiensa luo. Reissussa kotiasiat unohtuivat erittäin hyvin,sattuneesta syystä. Olimmehan majoittuneena juuri sen ihmisen luo, joka sai mun silmäni lopullisesti avautumaan, ja tajuamaan että parempaakin on olemassa. Silti, taustalla oli hämmennystä ja epävarmuutta.

Ennen tuota reissuunlähtöä, hetken oli sellainen fiilis että herrajumala, olenko ihan täysi ääliö, kun heitän pitkäaikaisen suhteen menemään muutaman illan takia. Onneksi eräs ystäväni tuli luokseni terapioimaan, ja hänkin oli sitä mieltä, että täysin oikean ratkaisun tein. Tätä mieltä ovat myös kaikki muutkin läheiseni. Ja minä itsekin,lopulta. Tajusin, ettei tässä ole kyse muutamasta illasta, vaan useammasta kuukaudesta. Ei niitä ongelmia, mitä minulla ja exälläni oli, olisi pystynyt selvittämään ikinä. Ehkä heti silloin kun niitä alkoi tulla, mutta siinä vaiheessa sitä vielä luuli, että ne katoavat itsestään. No, aika opetti ettei niin tule ikinä käymään. Ja siinä vaiheessa parista ongelmasta oli kehittynyt sata lisää.

Suurin ongelma oli kommunikaation puuttuminen. Ja erilaiset käsitykset parisuhteessa elämisestä. Itse yritin exälle selittää, mitä tarvitsen, ja ottaa selville, mitä hän haluaa. Mutta jostain syystä, ei hän osannut suhtautua näihin keskusteluihin. Lopulta väsyin yrittämään puhumista, kun se ei toiselta selvästikään onnistunut. Kirjoitin kymmeniä kirjeitä, missä yritin selittää asioita, joihin en voinut vaikuttaa. Pyytelin anteeksi asioita, joita ei olisi tarvinnut. Esimerkkinä tästä, pyysin mm. anteeksi sitä, etten osaa olla hänelle sitä mitä hän haluaa. Mutta miten olisinkaan voinut olla, kun hän ei itsekään tiennyt mitä tahtoo? Nyt en voi kuin ihmetellä, miksi olen ollut niin alistuva ja anteeksipyytävä. No, tiedänhän minä sen. En halunnut jäädä yksin.

Ajan myötä näistä erinäisistä ongelmista syntyi hirvittävää mustasukkaisuutta. Minun puoleltani, tietenkin. Eikä täysin syyttäkään, sain kuulla pikkulintujen laulavan hyvin epämääräisiä asioita poikaystävästäni. Mutta koska pelkäsin, että ne ovat totta, ja joutuisin ratkaisun eteen, en kysellyt mitään. Enintään humalassa saatoin alkaa avautumaan, ja senhän tietää, että sitten se menee hirveäksi huudoksi josta ei ole mitään hyötyä. Tämä puhumattomuus aiheutti suunnatonta ahdistusta, joka purkautui sitten vähemmän oikeutettuina tekoina. Kerran reissussa ollessani, menin humalassa suutelemaan toista miestä. Vain ja ainoastaan suutelemaan, ja kaduin sitä saman tien. Koska haluan olla rehellinen, kerroin tästä poikaystävälleni. No, suhtautumisen arvaa. Hän halusi miettiä asiaa, pitää taukoa. Olin tässä vaiheessa täysin paniikissa, mutta enpä voinut muuta kuin suostua. Kaksi viikkoa odotin, mitä tuleman pitää. No, erotahan hän halusi. Tämä oli kova pala, mutta päätin, että selviän. Ja niin selvisinkin, tavallaan. Muutin toiseen kaupunkiin, ja jatkoin elämääni muutaman kuukauden.. Kunnes poikaystäväni alkaa haikailemaan minua takaisin. Itseasiassa hyvin pian eron jälkeen. Pysyin lujana, hetken.

Puolen vuoden päästä olin kuitenkin ihan kypsää kauraa, ja muutin takaisin kotikaupunkiini, tosin vanhempieni luokse. Tästä alkoi sitten "uusi ja ihana" elämämme. Exällä oli armeijaan lähtö puolen vuoden päästä takaisinpaluustani, ja siinä vaiheessa kaikki oli vielä ihan hyvin. Mutta pikkuhiljaa vanhat ongelmat alkoivat nostaa päätään. Päätin kuitenkin sinnitellä ja purra hammasta, sillä olihan meillä aina silloin tällöin hyviäkin aikoja. Vuoden päästä poikaystävä pääsi armeijasta, ja ajattelin, että nyt pääsemme ihan oikeasti elämään yhteistä elämää. Aloin etsiä meille asuntoa, poikaystävän kotikaupungista, vaikka minulla on työpaikka omassa kotikaupungissani. Löysinkin ihanan asunnon, ja muutimme yhteen. Taas ajattelin, että asiat muuttuvat paremmiksi. No, eihän siinä niin tietenkään käynyt... Sama puhumattomuus jatkui, poikaystävä oli jatkuvasti töissä. Minä kuljin kimppakyydillä töissä toisessa kaupungissa, ja illat sain olla kotona kahdestaan kissani kanssa. Ja ahdistus kasvoi.

Sitten sain tietää, että poikaystäväni oli eräällä reissullaan kaverin luokse "säätänyt" baarissa jotain jonkun toisen naisen kanssa. Tämä tuli täytenä järkytyksenä, vaikka olihan mielessäni käynyt kaikenlaista. Tästä kysyin häneltä, hän tuumasi vain,että oli tanssinut ko. tytön kanssa. Miksi siitä sitten pitää oikein retostella "säätämisenä", mikä minulle on käsitteenä ihan jotain muuta kuin tanssimista? Ahdistus kasvoi aina vain. Lopulta en enää jaksanut.

Eräällä reissullani kesällä tapasin ihmisen, joka sai minut uskomaan siihen, että olen arvokkaampi kuin itse ajattelin. Ei minun tarvitsisi roikkua onnettomana kiinni ihmisessä, joka ei osaa kohdella ihmisiä oikein. Enkä ole päätöstäni pahemmin katunut. Aamuisin nautin siitä, että saan herätä yksin, eikä tarvitse miettiä, mitä vieressä nukkuva ajattelee. Se vapaus, että voin tehdä mitä haluan, olla sitä mitä oikeasti olen, on ollut eron arvoista. Vaikken olisi sitä puoli vuotta sitten uskonutkaan. Nyt olen aloittamassa uutta elämää, suunnittelemassa muuttoa toiseen kaupunkiin ja hakemassa uutta työpaikkaa.

Jos joku ystävistäni tai exäni ystävistä eksyy tähän blogiin, hän minut tästä varmasti tunnistaa. Mutta ei se oikeastaan haittaa, kaikki nämä ajatukset voisin sanoa ihmisille suoraankin. Ja joillekin olenkin.

Anteeksi sekava sepustus, mutta tämä nyt on tällaista ajatusvirtaa. Ja sunnuntaisin ajatus ei oikein kulje ;D